Aika kuluu niin nopeasti. Vaikka jotkut sanovat, ettei aika edes ole olemassa. Ajattomuus tuntuu jokseenkin lohdulliselta mielestäni. Ettei olisi kiire minnekään, eikä pitäisi olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olisi vain tämä hetki. Voi kumpa onnistuisinkin elämään enemmän tässä hetkessä. Minä vaellan enimmäkseen menneessä. Se ei ole mukavaa. Varsinkaan kun ne menneisyyden muistot ja ajatukset ovat pääosin negatiivisia ja ahdistavia. Mieluummin muistelisin iloisia ja hyviä hetkiä menneestä. Toinen ääripää on se että elän tulevassa. Panikoin, stressaan ja huolehdin. Enhän voi tietää mitä tulevaisuudessa on. Välillä saatan nähdä jotakin vilahduksia siitä, mutta en takerru niihin. Ehkä ne ovat toiveita. Toiveita saa olla, tottakai. Olen sitä mieltä.
Kävin aamupäivällä lenkillä ja mietin teemaa mistä kirjoittaisin. On ollut jo useamman päivän sellainen olo että haluan kirjoittaa. Minä käyn jatkuvaa yhden naisen sotaa omaa mieltäni, egoani vastaan. Teen ja sanon jatkuvasti asioita joita en haluaisi sanoa tai tehdä. Tiedän jo sillä hetkellä kun sanon asiaa, etten halua sanoa sitä. Esimerkiksi: ”Minulla ei ole mitkään asiat hyvin.” Tuon saatan lipsauttaa suustani vaikka tuo on emävale. Minulla on asiat hyvin. Ei tässä mitään hätää ole, vaikka toki välillä olen kuilun pohjalla mutta en niin pohjalla että se oikeuttaisi minua sanomaan noin. Ettei mitkään asiat ole hyvin. Heti särähtää korvaan tuollainen valitus. Raivostuttavaa. Miksi minun pitää tahallaan ärsyttää itseäni. Älytöntä. Ei siinä ole mitään järkeä. Onneksi kuitenkin saan tuon puolen itsestäni hiljentymään jossain vaiheessa kunhan ensin ryömin itsesäälin aallossa aikani. Luojan kiitos, pääsen sieltä kuitenkin pois nykyään. On ollut aikoja jolloin olen elänyt siellä synkässä aallossa, enkä ole kuullut enkä nähnyt mitään. Kiitos että saan olla tässä, juuri nyt.
Hetkinen, tuosta aallosta tuli mieleeni. Tosiaan kävin lenkillä tänään. Kävelin autotien alitse ja kesäisin vieressä virtaa vesi. Nyt nyt vettä ei siis ollut mutta näin suuren aallon tulevan kohti. Kun silmäni räpäytin, aalto katosi. Jatkoin matkaa ja kävelin aika lähellä merenrantaa. Hetken näin itseni istumassa penkillä rannassa. Oli kesä ja lämmin, katselin merelle. Nuo olivat kovin todentuntuisia ja hämmentäviäkin. Ajattelen nyt että ehkä se aalto tuli pyyhkimään jotain vanhaa pois ja toisi uutta tilalle. Voi sentään kun en muista senhetkisiä ajatuksiani. Taisin muuten itkeä, mutten muista miksi. Viime kesänä istuin monesti juurti tuolla penkillä aika useasti. Niin aion tehdä myös tulevana kesänä. Ehkä sillä on joku tarkoitus että käyn siinä hiljentymässä. Paikka on kaunis ja siinä voisi katsella maisemia vaikka kuinka kauan.
En ole tässä hetkeen meditoinut juuri ollenkaan. Silti, vaikka en sitä ole tehnyt Lumniun on tässä minun kanssa lähes koko ajan. Hänen läsnäolonsa ei siis riipu siitä olenko miten ”henkisellä” tuulella, jos noin voi sanoa. Samoin Komia Poika hänkin on läsnä. Se on lohdullista, etteivät he vaadi minulta mitään vaan ovat tuossa… teinpä mitä tahansa. Yhteys kyllä voimistuisi meditoimalla ja saisi kommunikoinnin paremmaksi. Välillä saatan laittaa silmät kiinni ja pyytää heitä luokseni, menee hetki ja tuntuu sellainen humina. Tulee kylmät väreet ja sellainen… lämmöntunne. Välillä he näyttäytyvät minulle, mutta eivät aina. Joskus pidemmän aikaa oleilevat lähelläni, joskus näen vain Lumniumin violetin viitan vilahduksen. Joskus en näe mitään, tunnen kyllä. Juuri sillä hetkellä, kun he ovat läsnä koen olevani enemmän tässä maailmassa kiinni kuin koskaan, varmasti sen takia kun heidän läsnäolostaan tulee hyvä mieli ja rauhallinen olo.
Tämä teksti oli tullakseen niin tulkoot. Valoa kaikille teille. Jännä lukea näin jälkeenpäin että mitä sitä tulikaan kirjoitettua, kun välillä kädet kirjoittaa kuin automaattiohjauksella.
Ihanaa maaliskuuta kaikille. Valoa!
