Tahdon viedä teidät jälleen erääseen paikkaan. Se on vallan ihana paikka. Se on aivan lähellä, pääset sinne helpommin kuin uskotkaan! Se on vieressäsi, se on jo sinussa. Sisimmässäsi.
Näen suuren lasioven. Se on pitkä, monta metriä leveä. Ensin sen toiselle puolelle ei näe. Siellä näkyy vain usvaa, ja sumua. Pikkuhiljaa alkaa näkyä jonkinlaista liikettä lasiovien sisäpuolella. Niinkuin valkoisia välähdyksiä. Sumuverho väistyy. Eteeni avautuu maisema. Pitkä ruohikko. Lasioven läpi näkyy multaa, ja suuria jykeviä juuria jotka lähtevät ruohikosta syvälle maahan. Ruohikon seassa vilisee kirkkaita ja kullanvärisiä valoja. Avaan oven ja astun sisään ruohikkoon. Multa tuntuu kylmältä jaloissa. Alan kävellä eteenpäin. Valot kiertelevät minua ja kuiskivat korvaani. En kuule valojen sanomaa. Menen vain eteenpäin. Pian kuulen meren kuohut. Meri on vielä kaukana.
Pian näen edessäni pienen lammen. Sen vesi on tummansinistä ja välkehtivää. Lammen vieressä on pitkä puinen penkki. Menen siihen lepäämään. Laitan jalkani tummaan veteen. Yllätyksekseni vesi onkin täysin lämmintä. Nautin tunteesta ja kuuntelen kaukana pauhaavan meren huminaa, tuulen sävelmiä.
Yhtäkkiä viereeni istahtaa hyvin vanha mies. Hän on hyvin ystävällisen näköinen. Selkä hieman kumarassa, kasvot vanhentuneet mutta hänen silmissään näen elämänpalon,jollaista en ole ennen nähnyt. Hänen silmänsä ovat osa maata, osa ilmaa, osa avaruutta. Vanha mies laittaa myös jalkansa veteen. Hänen jalkansa ovat kullanväriset. Hohtavat. Vesi muuttuu väriltään valkoiseksi ja siihen muodostuu peilimäinen pinta. Vanha mies pyytää minua katsomaan kuvajaistani.
Nousen penkiltä ja polvistun lammen ääreen. Hämmästyksekseni en näe mitään. En näe kuvajaistani.
-Katso tarkemmin, vanha mies sanoo ja nyökkää lampea kohti.
Pian näen lammen pinnassa useat erilaiset kasvot.
Mies sanoo:
– Kerro mitkä noista kasvoista valitset?
Tutkin kasvoja tarkemmin. Mikään niistä ei tunnu hyvältä.
– En halua mitään noista kasvoista, vanha mies. Sanon hänelle.
-Rakas ihminen. Ne kasvot vedessä ovat kaikki naamareitasi. Niitä sinä pidät kasvoillasi päivästä toiseen. Elät elämääsi noiden naamareiden varassa. Et uskalla näyttää todellisia kasvojasi. Koska pelkäät haavoittuvasi. Täällä, minun kanssani sinä voit näyttää todellisen minäsi. Siksi et näe kuvajaistasi veden pinnasta, koska olet vielä kesken. Vielä jonain päivänä, et enää tarvitse noita naamareita ja voit olla vapaa kahleistasi.
Juuri kun olen kysymässä lisää, vanha mies katoaa. Jään penkille ihmettelemään miehen sanoja. Uteliaisuuteni ottaa vallan ja kurkistan vielä vaivihkaa lampeen… jospa sittenkin näkisin kuvajaiseni. Ei. En näe. Näen vain käteni, jotka hohtavat valoa ja kuulen meren aallot.
Kuulen jonkin kutsuvan minua. Hennon laulun, tai sävelmän. Lähden kulkemaan sitä kohti. Kohti tulevaa. Odottaen. Suuri perhonen nousee ruohikosta siivilleen ja lentää aurinkoon.
Jatkan matkaani. Jälleen kerran.