Tuossa taannoin kävin matkalla edellisessä elämässäni. Luulin tämän elämäni olevan raskasta ja vaikeaa, mutta ehkei tämä kaikilta osin niin olekaan. Kun vertaa siihen elämään jonka olen joskus kauan kauan sitten elänyt.
Joskus voisin kertoa sen elämäni tarkemmin, mutta lyhykäisyydessään se menee näin: Olen saanut pienenä tyttönä puukosta viillon kasvoihini, elin papittaren luona lapsuuden ja loppujen lopuksi asuin aikuiselämäni aina kuolemaan saakka erakkona pienessä mökissä metsän keskellä. Siellä kommunikoin eläinten kanssa ja lopulta olin hyvinkin onnellinen. Kaikki nämä tapahtumat vaikuttavat tässä ihmiselämässäni siihen millainen olen nyt. Sain matkaltani mukaan kaksi hyvin ajankohtaista oppiläksyä tähän elämääni.
~~ Ei ole väliä sillä, miltä näytät vaan tärkeintä on se mitä olet sisältä. Sydämessäsi. ~~
Edellisessä elämässäni kasvoni olivat lähes halki ja suuren arven peittämät, juuri sen puukon silpaisun takia. Ilmeisesti, olin erämökissäni hyvin onnellinen vaikka ulkonäköni ei ollutkaan järin kaunis. Tässä elämässä olen pitänyt itseäni heikkona, rumana ja kaikinpuolin kamalana ihmisenä. Epäonnistuneena. Siksi tämä oppiläksyni on minulle erittäin tärkeä tähän hetkeen. Ehkä nyt vihdoin voisin tuntea olevani ehjä ja hyvä juuri sellaisena kuin nyt olen. Tuntea kuuluvani itseeni. Ilman erillisyyttä omasta Totuudestani. Tuntea olevani elossa. Elää valossa, rakastaen itseäni ja muita.
~~ On eri asia olla yksin kuin olla yksinäinen.~~
En ole juuri ikinä ollut itsekseni. Aikuisiällä minulla on aina ollut joku. Mies. Aikaisemmin olen korkeintaan kaksi kuukautta ollut ”yksin” kun olen jo suunapäänä ollut hankkimassa itselleni miestä. En ole osannut olla yksin. Olen tarvinnut aina jonkun josta huolehtia, olen tarvinut aina jonkun josta pitää kiinni. Olen elänyt sen miehen elämää, vaikkei tämä ole sitä ikinä pyytänytkään. Olen ollut niin kiinni siinä toisessa, etten ole enää tiennyt kuka itse olen. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Mitä minä elämältäni haluan? Nyt ensimmäistä kertaa noin kymmeneen vuoteen olen elänyt itsekseni. Niinkuin olisin hetkeksi vapautunut kuin lintu häkistään. Se häkki on ollut minun itseni rakentama, ei kenenkään muun. Luulin että omassa häkissäni olisi turvallista. Mutta se vasta rauhatonta ja turvatonta olikin. Olen kiitollinen siitä, että sain purettua häkkini edellisessä suhteessani. Rauhassa. Koska hän antoi minun olla sellainen kuin olen.
Mutta tiedättekö Ihanat… Minun piti käydä Valossa asti neuvoa kysymässä. Että ymmärtäsin edes hitusen mistä minun elämässäni on kyse.
Mietin monia eri sanoja, jotka voisivat kuvata tuota paikkaa jossa kävin… Taivas? Valo? Maailmankaikkeus? Päädyin kuitenkin Valoon. Koska valoisa se paikka oli. Valkoinen. Sumuinen. Raikas. Siellä kuului myös jonkinlaista ’kahinaa’. Niinkuin suuri joukko ihmisiä heiluttaisi paperia ilmassa. Hitusen hankala selittää. Ehkä enkelten siipien huminaa.
Ei tarvitse käydä lähellä kuolemaa päästäkseen sinne ihanaan paikkaan. Silmät kiinni, muutama syvä hengitys ja vaikkapa rauhoittava musiikki. Ja olet siellä. Ehkä näet paikan erilaisena kuin minä, se ei haittaa. Se on sinun oma paikkasi.
Olen tiennyt nuo kaksi Viisautta aina. Koko ikäni. Olen tiennyt että ne ovat oppiläksyni, mutten ole suostunut niitä kohtaamaan todella. Tuon matkani jälkeen edelliseen elämääni ja sinne Valoon olen ymmärtänyt viestit jotka sain. Taistelua se on. Myönnän. Mutta sentään mietin asiaa syvemmin.
Voi sentään miten itketti äsken. Melkoisella voimakkuudella tuli tämä teksti kirjoitettua. Olin ajatellut kirjoittaa jostain ihan muusta. Siitä papittaresta josta mainitsin aiemmin. Mutta ilmeisesti niin ei ollut nyt tarkoitus.
Kiitos.
Namaste.
Valoa.
Iloa.
Rakkautta.
Naurua.
